Historia

Tervan varhaisvaiheet

Terva tunnetaan osana Suomen ja ihmisten historiaa. Jo Suomen kansalliseepoksessa, Kalevalassa, on mainintoja tervasta. Kalevala todistaa, että suomalaiset tunsivat tervan. Siihen ei eepoksesta kuitenkaan saada varmuutta, milloin ja miksi terva tunnettiin, mahdollisesti jo ennen jääkautta. Aika-raja voi olla tulen keksimisessä, koska tervaa ei voi valmistaa ilman tulta. Sekään ei ole tiedossa, kuka keksi tervan. Muidenkin kansojen kuin Suomen historiassa on tervasta samankaltaisia tietoja.

Eric Juveliuksen vuonna 1747 julkaisemassa väitöskirjassa Tervanvalmistus Pohjanmaalla mainitaan kreikkalainen filosofi Theophrastus, joka kirjoitti syyrialaisten polttavan tervaa seisovista puista ja käyttävän tässä erityistä laitetta. Roomalainen luonnontutkija ja kirjailija Plinius vanhempi kertoi Euroopassakin poltettavan hongista tervaa, jota siveltiin laivojen kylkiin. Plinius vanhemman mukaan egyptiläiset käyttivät tervaa ruumiiden palsamointiin.

Lähteet:

• Turpeinen, Oiva. 2010. Mustan kullan maa

Terva elinkeinona

Kun Eurooppaa asutettiin, elinkeinoina olivat maatalous, metsästys, kaskeaminen ja tervanpoltto. Mitä pohjoisemmaksi mentiin, sitä enemmän oli turvauduttava muuhun, kuin pellon tuottoon. Keskiajalla kalastus ja metsästys olivat suomalaisten pääelinkeinot, vaikkakin kaskeaminen teki tuloaan. Kaskeaminen tuotti välillä niin hyvin, että viljaa pystyttiin myymään. Vastapainoksi oli kuitenkin massiivisia katovuosia. Tervanpoltto oli varmempi keino säilyä hengissä, vaikka halvan tervan vuosina tuotto jäi laihaksi.

Löytöretket ja sodat kiihdyttivät laivojen rakentamista, jotka rakennettiin pääasiassa vain puusta. Laivojen rakentamisen myötä tervan kysyntä kasvoi. Tervaaminen suojeli laivoja ja laivojen osia, kuten köysiä, paremmin kulutukselta. Tervaaminen oli myös taloudellisesti erittäin kannattavaa. Sota-aikoina tervalla oli suuri merkitys voiteluaineena. Tervan kysyntä siirtyi entistä syrjemmille alueille, sillä metsät oli suurimmaksi osaksi hakattu ja eroosio oli syönyt maaperää eteläisessä Euroopassa. Tämän takia metsäinen Suomi tuli 1500-luvulla osaksi maailman kauppapoliittista ympyrää. 1500-luvun puolivälissä tervan vienti oli vielä vähäistä Suomesta, mutta vuosisadan lopussa Turusta ja Viipurista lähti maailmalle tuhansia tervatynnyreitä. Puuterva on myös tärkeä osa Suomen teollisuushistoriaa. Terva oli 1500-luvulta 1800-luvun loppuun kemianteollisuuden uranuurtaja ja ulkomaanviennin tärkein tuote.

Lähteet:

• Turpeinen, Oiva. 2010. Mustan kullan maa.
• Aaltonen, Teija. Tervan menestystarina. Tekniikan maailma 8/2015.

Kainuun tervahistoria

Terva oli Suomen ensimmäinen maailmankauppatavara, ja sitä vietiin jo 1500-luvulla Eurooppaan. Tervaa on todennäköisesti poltettu Pohjanmaalla ensimmäisen kerran 1570-luvulla. 1600-luvulla Suomi kuului Ruotsin valtakuntaan ja tervaa valmistettiin suurtuotantona Järvi-Suomessa sekä kapealla Pohjanlahden rannikkovyöhykkellä Iistä Vaasaan. Englannin ja Hollannin nousu siirtomaavalloiksi lisäsi laivojen rakentamista ja siten tervan kysyntää. Tervasta muodostui merkittävä aine, jonka kauppaa säädeltiin kulkemaan Tukholman tervakomppanian kautta.

Pohjan sodan jälkeen, Uudenkaupungin rauhan aikaan vuonna 1721 tervayhteys Viipurista Itämerelle katkesi, koska Viipuri ja Saimaan vesistö liitettiin Venäjään. Näin ollen Järvi-Suomen tervanpoltto ehtyi kuljetusongelmien vuoksi ja tervan tuotannon painopiste siirtyi vuonna 1721 Pohjanmaalle. Vuonna 1765 Pohjanlahden kauppapakko purettiin, ja tervakaupunkien kauppahuoneet pystyivät tervakaupankäyntiin suoraan Euroopan satamiin ilman Tukholman säätelyä. (Toivanen 2016, 3). Tervan tuotanto siirtyi 1800-luvulla Kainuuseen. Runsaiden mäntymetsien, halvan työvoiman ja hyvän vesiverkoston vuoksi Kainuu sopi erittäin hyvin tervantuotantoalueeksi.

Kainuussa tervan hautapoltto oli yleisintä. Tervanpoltto vaati aikaa ja oli raskasta työtä. Tervaspuiden saamiseksi puut oli ensin kolottava neljänä edellisenä vuonna ennen tervahaudan rakentamista. Tervahauta tehtiin keväällä, ja poltto tapahtui yleensä kesä-heinäkuun vaihteessa. Tervahauta paloi noin viikon ajan, ja poltto oli tarkka prosessi, josta vastasi erityinen hautamestari. Yleensä yhdestä tervahaudasta saatiin tervaa noin 40-50 tynnyriä (yksi tynnyri = 125 litraa). Kainuun tervanpolton huippuvuodet ajoittuivat vuosille 1840-1900. Vuonna 1891 Kainuussa yleistyivät tervauunit. Tervauuneja oli ainakin Ristijärvellä, Kajaanissa, Hyrynsalmella, Paltamossa, Säräisniemellä, Sotkamossa ja Suomussalmella. Tervauuneista saatiin tervan ohella muun muassa tärpättiä ja puuspriitä.

Terva täytyi kuljettaa vesiteitse Ouluun myytäväksi paikallisille porvareille. Pudasjärveltä, Puolangalta ja Hyrynsalmelta tervaa vietiin myös tukkilautalla Iijokea pitkin Iin markkinoille. Tervanvalmistus alkoi ensiksi Paltamossa, niinpä Oulujoen varren asukkaat kutsuivat tervaveneitä paltamoiksi. Tervaveneet olivat pituudeltaan 13-15 metrisiä, joihin pystyttiin lastaamaan jopa 28 tynnyriä.

Eniten käytetty tervankuljetusreitti oli Oulujoen vesistön reitti eli Oulujoki-Hyrynsalmi-Sotkamo-Oulujärvi-Oulujoki-Oulu. Edestakainen tervankuljetusmatka kesti Ouluun noin 2-3 viikkoa, joskus pidempäänkin. Keskikesä oli parasta tervansoutuaikaa, mutta osa lähti matkaan jo keväällä heti jäiden sulettua, ja uhkarohkeimmat soutivat syysmyrskyjenkin aikaan. 1800-luvun loppupuolella tervaa vietiin Kainuusta vuosittain yli 50 000 tynnyriä Ouluun. Terva oli arvokasta tavaraa, joten tervareiteillä liikkui usein myös tervarosvoja, jotka saattoivat ryövätä kokonaisen tervalastin. Tervakauppojen myötä Kainuun tervatalonpoikien ja Oulun tervaporvareiden välille syntyi velkasuhde. Velkaantuminen pakotti tervatalonpojat raskaaseen ja huonosti palkattuun työhön.

Tervankuljetus muuttui 1800-luvun lopulla, kun Paltamon Kiehimään ja Kajaaniin perustettiin tervanostopaikat, eikä tervaa tarvinnut enää välttämättä kuljettaa Ouluun asti. Silti useat soutivat Ouluun paremman hinnan toivossa. Rautateiden syntyminen vaikutti myös huomattavasti tervankuljetukseen. Pohjanmaan radan valmistuminen Ouluun saakka mahdollisti tervan kuljetuksen Pohjois-Pohjanmaan eteläisistä pitäjistä rautateitse Ouluun. Rautatie Kajaanista Iisalmen kautta etelään taas muutti tervan kuljetussuunnan Oulun sijasta etelään.

Lähteet

• Caven & Heikkinen 2003. Tervan historiasta ja tulevaisuudesta. Teoksessa Suomalainen hautaterva.
• Löytynoja, T. 2003. Terva, pohjoisen musta kulta. Teoksessa Suomalainen hautaterva.
• Toivanen, T. T. 2016. Veloissa kuin tervanvetäjät: Velkaantumisen ja tervanpolton poliittinen ekologia 1800-luvun Kainuussa. Niin & näin 1/2016.
• Turpeinen, Oiva. 2010. Mustan kullan maa

Tervan kysynnän hiipuminen

Terva piti suomalaiset hengissä pakkasen, lumen ja jään keskellä, kunnes puuteollisuus syrjäytti tervan. Tervanpolton taantumiseen ja loppumiseen on useita syitä, yksi on se, että höyryalukset syrjäyttivät purjelaivat. Lisäksi hautatervalle alkoi tulla monenlaisia korvikkeita. Suomen tervakaupan loppumisen syy oli kuitenkin pääasiassa tarjonnan puute, sillä tervantuotanto heikentyi esimerkiksi nousseiden palkkojen ja tuotantokustannusten takia. Vuonna 1901 Oulun tervahovi paloi, ja tämä oli paha takaisku tervakaupalle. Kun Kajaanin rata valmistui, Oulu menetti lopullisesti tervakaupan keskuksen asemansa. Tervasoutu jatkui kuitenkin vielä pienimuotoisempana 1900-luvun alkupuolella; sanotaan, että viimeisin tervavene on laskenut Oulujokea vuonna 1927.

Vaikka tervalla on suuri rooli Suomen historiassa ja se on vaikuttanut Suomen teollistumiseen, ylivoimaisesti suurin tervan valmistaja maailmalla on Kiina. Kiinassa tervan valmistusperinne on pidempi kuin Pohjoismaissa. Nykyisin suurin osa Suomessa, Pohjoismaissa ja koko maailmalla myytävästä tervasta on valmistettu Kiinassa.

1900-luvulla tervaa valmistettiin edelleen, tervalla on ollut merkitystä esimerkiksi sotien aikaan voiteluaineena. 2000-luvun loppuun mennessä tervan kysyntä vastasi enää pääasiassa historiallisten rakennusten puurakenteiden suojaamisen tarpeeseen. Suomalaisen hautatervan tuotanto tyrehtyi, ja kysyntään vastattiin lähinnä kiinalaisella sekatervalla. 2000-luvulla tervanpoltto on ollut entistä enemmän riippuvainen harrastustoiminnasta ja matkailuelinkeinoista. Kotimaisen mäntytervan kysyntä ylittää tuplasti tarjonnan, ja halukkaat ostajat ovat valmiita maksamaan tervasta hyvän hinnan.

Tervanpolton tunteva sukupolvi on suurimmaksi osaksi siirtynyt manan maille, vaikka kokeneita tervanvalmistajiakin vielä löytyy. Kiinnostus perinteiseen ja uudenaikaisempaankin tervanvalmistukseen on kasvussa. Museot ja kyläyhteisöt haluavat varmistaa osaamisen säilymisen ja siirtymisen tuleville sukupolville. Tervanpolttoon liittyvä kokemus ja tieto ovat merkittäviä osia kulttuuriperinnössämme.

Lähteet

• Eläköön terva 2026. Mäntytervan valmistus. https://elakoonterva.fi/#tervan_merkitys
• Löytynoja, T. 2003. Terva, pohjoisen musta kulta. Teoksessa Suomalainen hautaterva.
• Suomalainen hautaterva. 2003. Rakennusperinteen ystävät ry. Painola – T.Nieminen Oy.
• Toivanen, T. T. 2016. Veloissa kuin tervanvetäjät: Velkaantumisen ja tervanpolton poliittinen ekologia 1800-luvun Kainuussa. Niin & näin 1/2016.
• Turpeinen, Oiva. 2010. Mustan kullan maa.
• Suomen luonnonmaalit https://suomenluonnonmaalit.fi/terva-puunsuojauksessa/